Vaikka käytänkin valmiita eq-presettejä miksauspohjassa, niin kukin soitin, äänitys ja biisi ovat kuitenkin omanlaisensa. Käytänkin usein useampia valmiita presettejä, joista voin nopeasti valita sopivan. Alla kolme hieman erilaista presettiä.

Jos äänitys on tasapainoinen ja soittaja osaa hillitä plektraansa alemmilla kielillä, käytän lähtökohtana perusfilteröintiä.

Yllä mahdollisimman luonnollinen tatsi filteröintiin. Putsaan vain hieman ala- ja yläpään taajuuksia.

Yllä hieman jyrkemmät filtterit, jolloin kitara leikkaa paremmin muiden soittimien lävitse. Hieman yli 10 kHz kohdalla ylöspäin oleva ”pomppu” juuri ennen jyrkähköä -18 dB/oct filtteriä auttaa nostamaan kitaraa esille muiden soittimien joukosta. Olen vielä leikannut himan enemmän alataajuuksia, koska äänityksessä d-kieli resonoi vapaana kielenä hieman liikaa.

Alemman filtterin ajatuksena on putsata tarpeettomia taajuuksia heti kitaran alimpien kielten jälkeen. Perusvireessähän kitaran alimmat sävelet E-F-Fis-G (n. 80-100 Hz) korostuvat kompatessa kovin helposti, jollei soitto ja/tai äänitys ole aivan hallussa. Varsinkin vapaa E -kieli resonoi helposti tarpeettoman paljon, jolloin leikkaan n. 3 dB alimman sävelen kohdalta. Tämä estää osaltaan kitaran saundia kuulostamasta liian raskaalta/ turhan basso-muta- voittoiselta. Samalla se jättää tilaa bassolle ja bassorummulle, jotka tarvitsevat noita taajuuksia enemmän.

Mitä enemmän soittimia soi samaan aikaan, sitä enemmän kitaran bassotaajuuksia pitää kontrolloida. Tällöin tärkeimmiksi taajuuksiksi tulevat varsinkin n. 10 kHz:n nurkilla olevat taajuudet, joista kitaran yläpää pääsee mukavasti läpi biisin äänimaisemaan. Sähkökitaroita leikataan usein jo hieman alempaa, jolloin äänimaisema jakaantuu luonnollisesti siten, että sähkärit loistavat näillä alemmilla taajuuksilla ja akustiset tuovat mukavasti heleyttä (air) äänimaisema yläpäähän. Hyvällä soitinvalinnalla on jo iso merkitys äänikuvan onnistumiseen.

Overheadien ja yleensä tilamikkien filteröinti rippuu lähinnä niiden äänittämän rumpujen konaiskuvan laadusta ja genrensä. Myös biisin tempolla voi olla sanottavaa siihen, kuinka paljon alakertaa voi jättää ylämikkeihin ilman äänikuvan sotkemisvaaraa. Mitä paremmassa tilassa ne on äänitetty, mitä paremmin ne tuottavat hyvän kokonaiskuvan rumpusetistä ja mitä luonnollisemmalta rumpujen halutaan kuuluvan, sitä vähemmän ylämikkejä on tarvetta filteröidä. On ihan mahdollista, että ylämikkejä ei tarvitse filteröidä vaan jopa korostaa alempia taajuuksia, jos sieltä halutaan ja saadaan botnea tuhdimpaan rumpusaundiin. Huonoa äänistystä joutuu aina leikkaamaan. On ihan fiksua leikata, jos äänitystilat on surkeat.

En ole koskaan tykännyt usein niissä hiukka hevimmissä genreissä pruukatusta tavasta leikata kovinkin korkealta siten, että ylämikit toimivat vain peltien äänittämistä palvelevina peltiheikkeinä. Jääköön tämä tapa hyvine perusteluineen muille. Itse olen suhtautunut rumpujen miksaamisen opetteluun kuten kuvaamataiteeseen. Jokainen taitava impressionistikin on osannut piirtää todella realistisia piirrustuksia, joten olen ensin opetellut saamaan rumpuäänityksistä mahdollisimman luonnollisia, mistä sitten voi viedä miksausta biisin edellyttämille prosessoiduimmille leveleille.

Omassa templeitissäni HPF on taajuudella 90 Hz-12 db/oct. Tästä sitten lähden etsimään sweetpottia ja toivon että se löytyy ennen 250 Hz:ä. Do-no-harm-lähtökohdan mukaisesti aloitetaan ylämikkien putsaaminen kuitenkin jättämällä HPF 90 Hz:iin tässä vaiheessa. Hienosäädellään kohtsilleen.

Yllä edelleen esimerkki HPF -filtterin käytöstä. Hihattien perustaajuus löytyi kuuntelemalla ja softalla n. 400 Hz:n kohdalta, jolloin HPF:n voi alustavasti laittaa n. oktaavia alemmas. Itse laitan filtterin käyrän alustavasti leikkaamaan n. -3 dB aivan virvelin perustaajuuden alapuolelta (biisissä n. 185 Hz). Näin peltien kolina vapauttaa tilaa monelle soittimelle, joiden perustaajuudet ovat alueella 80-250 Hz. Hihatit eivät kaipaa näitä taajuuksia.

Filteröin usein vielä lähimikitettyjen hihattien korkeimpia taajuuksia, koska peltien ylemmät taajuudet löytyvät parhaiten overheadeista. Tämä fokusoi myös osaltaan rumpujen äänimaisemaa, minkä johdosta pellit erottuvat paremmin muiden soittimien joukosta.

Puhdistan samalla periaatteella tomit. Etsin ja merkkaan ensin sen perustaajuuden, jolla tomi resonoi (kuvassa n. 70 Hz), jonka jälkeen säädän alemman filtterin n. oktaavia alemmas ja aktivoin tarvittaessa ylemmän filtterin jo tässä vaiheessa. Hienosäädän filtterit vasta seuraavassa vaiheessa fiilisraitojen kanssa, jotta pystyn parhaiten valitsemaan sweetpotit filttereille. Oma templeittini sisältää myös 400 Hz:n leikkauksen, jota muutan tarpeen mukaan. Palaan kuitenkin erikseen 100-1 kHz taajuuksien käsittelyyn. Alla vielä rack/hi tomin vastaava kuva templeitistäni. Mikäli tomit soittavat vain satunnaisesti fillejä, niin usein deaktivoin kokonaan diskanttileikkurit, jolloin tomit soivat avonaisemmin.

Virvelin body tulee pääasiassa sen yläkalvolta ja alakalvo tuottaa virvelille tunnusomaisen kirkkaan ”sähinän” (brightness, sizzle). Kuvassa filterit (-12 db/oct) putsaavat ja fokusoivat jo kuultavasti virvelin äänimaisemaa. Virvelin kirkkaus tulee sen alakalvolta, jolloin alakalvon ylempiä taajuuksia en lähde leikkaamaan tässä vaiheessa. Tässä HPF/LC -filter on hyvässä lähtökohdassa eli n. oktaavin virvelin perustaajuuden alapuolella. Vaikka kuvan filtterit ovat kutakuinkin hyvässä lähtöpaikassa, deaktivoin alussa ylemmän filtterin. Sen oikean paikan, mikäli sitä tarvitaan, säädän vasta muiden rumpuraitojen jälkeen. Virveli on rummuista tärkein (useimmiten), joten sen äänimaiseman viimeistelystä kannattaa nautiskella. Käytännössä kaikkien filtterien hienosäätö tapahtuu helpoimmin jo aiemmin kertomallani tavalla fiilisraitojen soidessa, jotta rumpujen äänimaisema tukisi osaltaan biisin fiilistä.

Omassa templeitissäni SnareTop HPF on 70 Hz ja SnareBottom 70 Hz. Alla vielä esimerkki SnareBotin filtteröinnistä, josta jo olen poistanut mutaa. Kokemuksen myötä poistan soitinraidoista yhdellä kerralla selvästi havaitsemiani ongelmataajuuksia. Opetteluvaiheessa tekisin kuitenkin itse vain yhden asian järjestelmällisesti kerrallaan kera fiilisraitojen. Alkuvaiheessa saatan tehdä filtteröinnin ja mudan poistamisen vain yhdistetyllä top/ bot – raidalla ja vasta tarvittaessa prosessoida raitoja erikseen, esimerkiksi geitata liian pitkää alakalvon rätinää lyhyemmäksi.

Yllä oleva kuva kertoo rumpujen filtteröinnin lähtökohdan do-no-harm -periaatteen mukaisesti. Tätä systematiikkaa voi noudattaa kaikkien rumpujen bassoleikkurin (LC) osalta: Kuvan bassorummun perustaajuus (fundamental tone/ frequency) on n. 60 Hz, mikä näkyy hyvin kuvassa (merkitty punaisella pisteellä). Jos HPF/LC -filterin laittaa leikkaamaan taajuuksia n. oktaavia alempaa (30 Hz), ei tule leikattua rummuista vahingossa bodya, eli bassorummulle tarpeellisia bassotaajuuksia. Myöhemmässä vaiheessa sitten hienosäädän filtterin paikan ja jyrkkyyden tarpeen mukaan. Tämä periaate soveltuu kaikkien rumpujen ja peltienkin lähtökohdaksi. Jo kuvasta näkee, että filtteri leikkaa bassorumpuäänityksestä tarpeetonta kuminaa, joka ei paranna millään tavalla sen saundia ja aiheuttaa vain tukkoisuutta miksaukseen. Virvelirummun osalta vastaava leikkaaminen vapauttaa tilaa vastaavasti bassorummulle ja hihattien leikkaaminen virvelille ja basarille jne.

Olen myös leikannut tarpeettomia taajuuksia 10 kHz:stä ylöspäin, jotta se ei häiritse sellaisia soittimia jotka tarvitsevat itselleen näitä taajuuksia (vokaalit, akustiset kitarat, pellit jne). Myös tämä putsaa ja fokusoi osaltaan äänimaisemaa. Usein bassorumpua voi leikata vielä selkeästi alempaa, mutta tässä vaiheessa 10 kHz on hyvässä lähtökohdassa myöhempää hienosäätöä varten. Kuvasta näkyy myös, että basarilla ei juurikaan ole selkeitä ylä-ääniä po. taajuuden yläpuolella. Basarin osalta diskanttileikkurilla (LPF/LC) voidaan vielä kontrolloida peltien yläpään vuotamista basarimikkiin ja basarimikin poimimaan virvelimikkiin. Samalla kun liikutan filttereitä, kuuntelen tässä vaiheessa suurinpiirtein luonnolliset paikat (sweet pots) filttereille kuuntelemalla lähinnä, miten liikuttaminen vaikuttaa basarin ja virvelin botneen ja napsuun/atakkiin. Tuon oikean lähtökohdan löytää jo aiemmin kertomallani ”kitaranviritys” -kuuntelulla.

Kaupallisesti miksattu biisi on äänimaisemaltaan avoin ja selkeä. Sen äänimaisemasta on poistettu taajuudet, jotka tekevät audiosta jotenkin tunkkaisen ja tukkoisen (muddy frequencies). Äänite kuulostaa siltä kuin se tulisi jotenkin peiton alta. Tämän ”mudan” poistaminen aloitetaan ekvalisaattorilla. Eq:n HPF- ja/tai LPF-filtereillä (high-pass-filter/ low-pass-filter tai LC ”lowcut”/HC ”hicut”) audiosta poistetaan (heikennetään/vähennetään) ensin tarpeettomat ja mutaa aiheuttavat taajuudet, jonka jälkeen kello/ bell-filterillä leikataan (cut) näiden välistä tarvittaessa vastaavia taajuuksia (ns. subtractive eq). Lähden järjestelmällisesti poistamaan näitä taajuuksia. Kuvan mukaisesti olen aloittanut tämän rumpujen tilamikrofoneista: LC: 55Hz/12dbOct-HC: 13kHz/ 6dBOct-Cut: 400Hz/-3dB/Q=1 (lopulta 700Hz/-4dB/Q=1 Mutta mitä ja miten pitäisi kuunnella? Missä järjestyksessä? Siitä seuraavaksi.

Ennen soitinkohtaita filtteröintiä/korjailua, tarkistan kuitenkin, että mikään soitiryhmä (tai yksittäinen soitin soitinryhmän sisällä) ei ole muihin ryhmiin nähden liian diskantti- tai bassovoittoinen. Esimerkiksi kuvan rumpuryhmän äänitys sisältää muihin ryhmiin nähden hieman liian vähän ylempiä taajuuksia ja kuulostaa niihin nähden ”tylsältä”. Korjaankin ryhmää tilt-filterillä. Kuten kuvasta näkyy, korjaimella on korostettu yli 700 Hz:n taajuuksia ja ”tiltattu” vastaavasti alempia taajuuksia. Näin raitaryhmien äänimaiseman tasoittaminen keskenään helpottaa jatkossa parempien miksauspäätösten tekemisessä. Tuo 700 Hz tuntuu toimivan hyvin ”keskipisteenä” kaikkien soittimien osalta.

TÄMÄ VAIHE ON MINUSTA YKSI TÄRKEIMMISTÄ VAIHEISTA,  JOKA HELPOTTAA MIKSAAMISTA JATKOSSA OLEELLISESTI.  Jostain syystä en ole juurikaan nähnyt mainintoja tästä tekniikasta alan lehdissä, kirjallisuudessa tai kursseissa (Michael Whitea lukuunottamatta), vaikka nykyisin tunnutaan kovasti vannovan ns. top-down -miksaamisen nimiin, jolloin esimerkiksi mix-bussiin lisätään ”diskanttia”, jolloin koko miksaus kuulostaa alusta alkaen hieman kirkkaammalta. Itse yhdistäisin nämä tekniikat siten, että ensin balansoisin ryhmät ja soittimet verrokkiin ja vasta tämän jälkeen hieman lisäisin diskanttia tämän päivän makutottumuksen mukaisesti. Oma systematiikkani sen sijaan on vain tasapainottaa ryhmät ja koskea mixbussin ekvalisaattoriin vasta aivan viimeisenä, koska haluan säästää hieman kirkkaamman saundin vain tietyille soittimille, esimerkiksi akustisille kitaroille, symbaaleille ja vokaaleille. Diskantti tulee ulosmitattua kovin helposti.

Käytännössä teen tasapainottamisen siten, että valitsen yleensä vokaaaliraidan verrokiksi, koska yleensä vokaalien äänittämiseen nähdään usein eniten vaivaa, jolloin sen yleinen balanssi (basso-diskantti) on kutakuinkin luonnollisen kuuloinen. Tämän jälkeen vertaan muita ryhmiä ja niiden yksittäisiä soittimia vokaaleihin ja korjaan tasapainoa tarvittaessa. Myöhemmin tuota tasapainoa on helppo tarvittaessa muokata tällä tiltfiltterillä, jos halutaan esimerkiksi orgaanit kuulumaan miksauksessa hieman taaempaa, jolloin ne eivät sisällä niin paljoa ylempiä taajuuksia. vastaavasti vokaaleita on helppo korostaa myöhemmin tarvittaessa lisäämällä filtterillä ylempiä taajuuksia.

Kun pohjamiksaus (LevPanRef) soi tasapainoisesti, pyrin tekemään mahdollisimman paljon sellaisia asioita, jotka vievät miksausta eteenpäin do no harm -periaatteella. Tehdään iso joukko pieniä liikkeitä, jotka suurella varmuudella vievät kohti kaupallista referenssiä. Jokainen yksittäinen toimenpide muuttaa äänimaisemaa vain vähän, siten että muutoksen kuulemiseksi täytyy kuunnella todella tarkkaan. Kyse on pienistä muutoksista, jotka kumuloituvat myönteisesti kymmenien seuraavien pienten miksausratkaisujen yhteistuloksena. Kaikkien liikkeiden pitäisi viedä miksausta samaan suuntaan, mikä edellyttää systemaattista lähestymistä ja tarkkaa kuuntelua sekä tehtyjen liikkeiden kontrollia. Jos jokin toimenpide ei vie miksausta havaittavasti haluttuun suuntaan, niin se kannattaa jättää tekemättä.

Kun kaupallinen miksaus ohjasi ensin tekemään pohjamiksausta kokonaisuutena tasapainoiseksi koko taajuusalueeltaan ja siten, että jokainen pääsoitin/-ääni on kuultavissa ja sopivassa suhteessa muihin audioraitoihin, niin seuraava vaihe on putsata kaikista raidoista sellainen aines, joka tekee miksauksesta jotenkin tukkoisen, epätarkan, nasaalin, terävän tai muutoin epämiellyttävän. Näin kaupallinen verrokki ojaa miksausprosessia eteenpäin: hyvä kaupallinen miksaus ei kuulosta tukkoiselta (muddy), laatikkomaiselta (boxy), nasaalilta (nasal), terävältä (edgy) jne.

Minusta helpoin ja ”vaarattomin” tapa on lähteä liikkeelle leikkaamalla liian matalia tai korkeita tarpeettomia taajuuksia sekä koko miksauksesta että yksittäisistä ääniraidoista. Tavoitteena on ensin ”avata” äänimaisemaa, poistamalla sekä koko miksauksesta että yksittäisistä ääniraidoista taajuuksia, jotka tekevät miksauksesta tukkoisia (muddy).

Lähdenkin liikkeelle filteröimällä (LowCut tai HPF) kaikki taajuudet koko pohjamiksauksesta 20 Hz:n kohdalta, kuten tämän postauksen kuvassa. EQ-plugari on SUBMIX-liulla, jolloin jokainen ääniraita kulkee tämän liun lävitse summattuna. Nämä taajuudet ovat liian matalia kuultavaksi eikä niitä kuule kuitenkaan ns. tavallisen kuluttajan normikuulokkeilla tai kajareilla. Nämä taajuudet vain tekevät tunkkaiseksi koko äänimaiseman. Usein masterointivaiheessa leikataan alimpia taajuuksia 30+ Hz:n taajuudelle asti. Ainostaan ns. klubi-miksauksissa nämä taajuudet ovat tärkeitä, joten ohitan ne tässä yhteydessä.

LowCut-filtterit ovatkin kekeinen työkalu jatkossa. ”Kuran” poistamisen ohella filttereillä on toinenkin keskeinen tehtävä. Ne jollain tavalla fokusoivat koko miksausta tai yksittäisiä soittimia siten, että niiden erottaminen on helpompaa. En tiedä suomenkielistä hyvää vastinetta tällä fokusoitumiselle. Englanninkielessä on tälle hyvä ilmaisu ”dense”. It makes the bass more dense. Hyvä lähtökohta on käyttää -12dB/oct -filteriä, mutta kannattaa kokeilla myös -6/-18/-24 -”slouppia”. -12db/oct -kuvaa filtterin syvyyttä. Tällöin filtteri leikkaa audiota 12 dB kutakin oktaavia kohti. Jokainen jyrkkyys vaikuttaa audioon eri tavalla ja oikea jyrkkyyden eli sweetpotin löytää kyllä tarkalla kuuntelulla.