Filtterit ja yksittäisten resonoivien taajuuksien eliminoiminen ovat hyvä lähtökohta ekvalisoinnille. Kaikki akustiset rummut sisältävät kuitenkin n. 100-1000 Hz:n alueella taajuuksia, joiden leikkaaminen avaa rumpujen äänimaisemaa (cutting muddy, boxy, flat and honky frequencies, subtractive eq) sekä vapauttaa taajuuksia muiden soittimien käyttöön (frequency slotting/ allocation).

Yleisimmin opetettava tekniikka näiden taajuuksien löytymiseksi lienee ns. boost-sweep-cut, jossa boostataan terävällä 8-18 dB kellokäyrällä ja liikutetaan tätä alhaalta ylös ja takaisin etsittävällä taajuusalueella. Kun sitten etsittävä, vaikkapa mutainen taajuus löytyy, käännetään kello toisinpäin, jolloin mutaiset taajuudet leikkautuvat pois. Lopulta hienosäädetään leikkaus. Esimerkiksi bassorummun osalta oltaisiin voitu päätyä alla olevan kuvan mukaiseen leikkaukseen.

Itse en ole tuon tekniikan ystävä. Kun tällaista terävää buustausta liikuttaa, niin omiin korviini kaikki taajuudet kuulostivat huonoilta. Käytänkin tätä tekniikkaa lähinnä, jos kuulen raidoilta jotain todella ärsyttäviä taajuuksia, kuten edellisessä postauksessa kerroin.

Nyt ei kuitenkaan ole kyse yksittäisistä taajuuksista, vaan laajemmasta taajuuskaistasta, jota putsataan.

Digitaalisten parametristen ekvalisaattorien ongelma aloittelevan miksaajan kannalta on siinä, että kellokäyriä ja muitakin käppyröitä voi laittaa samalle raidalle todella monta. Lisäksi kellokäyrän terävyyden voi säätää neulan teräväksi. Kun mahdollisuuksia on liikaa ja netistä löytää loputtomasti vinkkejä niiden villistä ja ei-systemaattisesta käytöstä, itse ainakin eksyin täysin. Lopulta oli pakko ajatella asia uudestaan.

Kun hittejä on miksattu loputtamasti analogisilla ekvalisaattoreilla, joissa on tyypillisesti 3-4 korjainta (HPF/BELL/SHELF-BELL-BELL-LPF/BELL/SHELF), niin käytän itse lähtökohtana, että voin käyttää kutakin raitaa kohti 3-4 korjainta, jolloin asia yksinkertaistuu huomattavasti. Näillä korjaimilla on lisäksi usein omat taajuuskaistansa, mikä vähentää vaihtoehtoja huomattavasti. 100-1000 Hz:n välillä voi olla vain 2 korjainta käytössä. Muistutan itseäni toisinaan myös siitä, että yhdessä kaikkien aikojen suosituimmassa eq:ssa on vain kolme korjainta (NEVE 1073).

Edelleen lähtökohtanani on, että kellokäyrän terävyys on maksimissaan Q= n. 3, joka on analogisille ekvalisaattoreille jo harvinaista (Q-arvot otettu silmämääräisesti FabFilter PRO-Q 3:n käyrään vertaamalla):

Jopa Q= n. 2 terävyys on harvinaista klassisissa ekvalisaattoreissa ja silti niitä käytetään kovin mielellään (toki muistakin syistä):

Yhdessä parhaista ekvalisaattoreista tuo Q= n. 1.1, eikä sen terävyyttä voi muuttaa:

Olenkin lähtenyt siitä, että 100-1.000 Hz:n välillä käytän lähtökohtaisesti vain yhtä kellokorjainta miksauksen tässä vaiheessa ja silloinkin lähtökohtaisesti terävyydellä Q=1,5, josta sitten etsitään sweetpotti. 3-4,5 dB leikkaus toimii minulla hyvin oikeata taajuutta etsittäessä, koska tuolloin kellokäyrän kuulee selvästi on-off -tekniikalla.

Klassikoita voi myös hyödyntää enemmänkin. Siitä tarkemmin seuraavassa postauksessa.

Jos esimerkiksi virveli on dempattu huonosti ja jokin taajuus jää soimaan jokaisen iskun jälkeen ärsyttävästi, tai virvelin almikki on tallentanut korostuneita taajuuspiikkejä, etsin ja putsaan tällaiset pois kustakin rumpuraidasta. Tällaiset taajuudet (ringing frequencies) löytyvät hyvin eq-plugarin anaalyysiohjelmalla, jolloin silmin nähtävät äkilliset muista erottuvat piikit tai muita hitaammin nollautuvat taajuudet on helppo löytää ja leikata tarkasti ”boost-sweep-cut” -tekniikalla. Sopivan leikkauksen määrän kuulee parhaiten aktivoimalla ja passivoimalla vuorotellen leikkauksen (bypass on-off) sekä katsomalla analyysiohjelmasta, että leikattava piikki sulautuu muihin taajuuksiin. Yleensä tähän riittää 6-12 dB:n terävä leikkaus.

Filteröinnin jälkeen käynkin lävitse kaikki rumpuraidat ja eliminoin tällaiset ärsyttävät resonoivat ja vinkuvat taajuudet, mikäli niitä löytyy. Leikkaan korkeintaan 1-2 taajuutta, koska tarkoituksena ei ole muuttaa soittimen timbreä, vaan puhdistaa pieteetillä käsiteltävä raita häiritsevistä taajuuksista. Liiallisella käsittelyllä kun on taipumus vain huonontaa äänitettä. Jälleen tuo doonouhaarm…

Aloitan kuuntelemalla ensin rumpusettiä kokonaisuutena. Jos kuulen jonkin rummun jäävän soimaan häiritsevästi tiedyllä taajuudella, etsin kyseisen raidan laittamalla vuorotellen kunkin raidan äänettömäksi (mute). Jos soiminen häviää, tiedän mistä raidasta aloitan. Tuo taajuus löytyy usein jo silmilläkin eq:n analyysiohjelmalla.

Kun olen vaimentanut (tame) tällaiset epämiellyttävät selvästi kuultavat taajuudet, etsin vielä boost-sweep-cut -tekniikalla vaikeammin kuultavat soivat taajuudet yksitellen raita kerrallaan. Kaikki muut raidat passivoin, jotta kuulen tarkemmin nämä taajuudet. Yllä olevassa kuvassa n. 2 kHz kohdalla ylemmällä sinisellä (ei-aktiivinen) eq-käppyrällä käyn lävitse koko soittimen taajuusalueen filttereiden välistä, jolloin kuulen selvästi, mikäli jokin taajuus rupeaa soimaan ikävästi. Soimisen kuulee selvästi, koska olen buustannut 18 dB terävästi eli Q=8.

Jos näitä taajuuksi ilmenee useampia, leikkaan korkeintaan 1-2 pahinta taajuutta. Jo tämä riittää avaamaan raidan äänimaisemaa havaittavasti. Esimerkin kuvassa virvelin alamikrofoniraita kirkastuu selvästi leikkaamalla soivaa taajuutta n. 10 dB. Olen jättänyt näkyviin tilanteen ennen ja jälkeen leikkauksen. Käytännössä vain käännän buustatun eq-käyrän suuntaa ja hienosäädän leikkauksen.

Tällaisia vastaavia taajuuksia löytyy myös muista soittimista, varsinkin akustisista kitaroista ja pianosta. Käyn nopeasti myös nämä ryhmät lävitse.

Kun rummut on nyt alustavasti putsattu tarpeettomista taajuuksista, tarkistan overheadien leveyden ja että hihatit ovat panoroitu stereokentässä samaan paikkaan, kuin missä ne ovat pelkästään kuunneltaessa overheadejä.

Aloitan kuuntelemalla ainostaan overheadejä ja säädän molemmat raidat samalle voimakkuudelle, jolloin virveli kuuluu stereokentässä keskeltä. Tarkistan vielä suurentamalla audioraitoja, että virvelin transientit ja aaltomuodot ovat täsmälleen päällekkäin ja samansuuntaiset eli samassa vaiheessa. Tämän vuoksi splittaan aluksi mahdollisen overheadien stereoraidan kahdeksi monoraidaksi jo valmisteluvaiheessa.

Kun kukin overheadien mikrofonipari tallentaa tietyn kuvan rumpujen stereokuvasta, etsin tuon sweetpotin säätämällä kummankin OH-raidan panorointia. Kun panorointi on oikea, rumpujen stereokuvasta tulee selkeä. Hieman kun taittovirhe tulisi korjattua laseilla. Usein näkee, että overheadit on panoroitu täysin laitoihin, jolloin stereokuva kuulostaa kovin teennäiseltä. Jos stereokuvaa pitää levittää, voi sen tehdä luontevammin esimerkiksi koko rumpuryhmästä tätä tarkoitusta varten tehdyllä plugarilla. Stereokuvan koherentti laajuus on olennaista rumpujen äänikuvan kannalta ja helpottaa oleellisesti jatkoprosessointia.

Tämän jälkeen aktivoin hihattiraidan ja kuuntelen jälleen mistä sen sweetpotti löytyy overheadien stereokuvan alta. Kun asian tekee tässä järjestyksessä, rumpujen saundi aukeaa selvästi. Oikean hihatin panoroinnin kuulee kyllä selvästi, kun tietää mitä kuuntelee.

Teen vielä saman tomeille overheadien ohjatessa niiden panorointia. Tomit tosin kestävät muita paremmin panorointia, varsinkin silloin kun tomiraitojen voimakkuutta on madallettu tai jopa poistettu ja jätetty ainostaan fillit leikkaamatta. Käsittelen myös itse tomiraitoja, mutta tässä vaiheessa haen niiden oikeat paikat, jolloin muiden rumpujen vuodot tomiraitoihin ohjaavat ne oikeisiin paikkoihin stereokentässä. Ajatuksenanihan oli miksata rummut ensin mahdollisimman luonnolliselta kuuluviksi.

Tarkistan vielä, että huonemikrofonien stereokuva on luonteva.

Lopuksi aktivoidaan kaikki raidat, tuodaan rumpuryhmän liuku perusasentoon ja kunkin rummun voimakkuus tarkistetaan suhteessa muihin rumpuihin ja koko biisiin. Itse kuuntelen ensisijaisesti, miten liukujen nostaminen ja laskeminen vaikuttavat virvelin ja bassorummun ”vireeseen”. Kun rumpusetti on äänitetty kokonaisuutena, niin luonnolliset volyymit ja oikea panorointi avaavat rumpusaundin. Taittovirheinen saundi on epäselvä…

Kun perusfiltteröinti on tehty, jatkan rumpufilttereiden sweetpottien etsimisellä.

Jätän taustalle soimaan jälleen ainoastaan akustiset kitarat, basson, ehkä jonkun kevyen maton ja solistin sekä säädän rumpuryhmän volyymiä hieman korkeammalle (n. 3-4 dB), jotta kuulisin filtterien aiheuttamat muutokset helpommin. Tämän jälkeen etsin jokaisen rumpumikin osalta ensin HPF- ja sitten mahdollisesti LPF -filtterien sweetpotit seuraavassa järjestyksessä: ensin tilamikit ja overheadit, sitten bassarit, edelleen haitsut ja tomit sekä lopuksi virvelin-usein sen tärkeimmän rummun. Filtterien paikkojen täytyy istua kun hansikas taustaraitoihin, joiden äänimaisemaa kuuntelemalla tuo sweetpottikin löytyy varsin helposti.

Esimerkiksi huoneen tilamikin osalta kuuntelen, kuinka paljon huoneen alimpia taajuuksia biisin fiilis kaipaa tempo huomioiden. Nostan filtteriä 10-15 Hz kerrallaan ylöspäin ja kuuntelen milloin tuo tila istuu fiiliraitojen taustalle. Ennen jokaista muutosta passivoin (bypass) filtterin ja vasta siirron jälkeen aktivoin filtterin uudelleen. Näin filtterin vaikutus ja muuttuminen on helppo huomata. Painan lopulta parhaimman taajuuden muistiini. Seuraavaksi toistan saman, mutta nyt kuuntelen, miten filtterin nostaminen vaikuttaa bassorummun ääneen ja painan mieleeni parhaimman taajuuden. Vielä toistan saman, mutta kuuntelen nyt, miten filtteröinti muuttaa virvelin ääntä ja milloin se on mielestäni parhaimman kuuloinen. Viimeisellä kerralla kuuntelen kaikkia näitä raitoja, samalla kun siirrän filtteriä korkeammalle. Lopulta hienosäädän filtterin korkeuden ja etsin sopivan kompromissin, yleensä virvelin eduksi. Toistan vielä saman LPF:n kanssa, jotta huoneen ääni ei ole liian tumma fiilisraitaan nähden, muttei niin kirkas, että pellit rupeavat ylikorostumaan ja sotkemaan rumpujen ja fiilisraitojen selkeyttä. LPF:n osalta aloitan 1-3 kHz:stä ja nostan filtteriä ylöspäin, jolloin tuon huoneen ja koko rumpujen äänen avautuminen on helppo huomata mitä korkeammalle noustaan. Tarkistan saman vielä tulemalla alaspäin 20 kHz:stä. Eli kuuntelen, miten LPF:n korkeuden muutos vaikuttaa bassarin beaterin iskuun, tomeihin, pelleihin ja varsinkin virveliin.

Sama menettely toistetaan sitten kaikkien rumpuraitojen osalta ja tarvittaessa tarkistetaan aiempaa filtteröintiä, sillä tomien filtteröinti vaikuttaa virveliin ja virvelin muihin rumpuraitoihin. Säätämistä jatketaan miksauksen edetessä, joten pyrin etenemään nopeasti turhaa hinkkaamista välttäen. Jos en löydä selvää suosikkitaajuutta, niin tässä vaiheessa riittää, jos ollaan oikeilla huudeilla.

Aiempien postausten kuvista voi helposti nähdä, kuinka perusfiltteröinnillä on saatu putsattua hieman jokaista raitaa. Kun tällaiset pienet asiat kumuloituvat vähitellen miksauksen edetessä, on muutokset helppo havaita äänittämällä filtteröidyt raidat nyt seuraavaksi verrokkistereoraidaksi ”FilteredMix” ja vertaamalla sitä edelliseen ”LevPanMix”-versioon;-D. Naais….

Filttereiden tehtävänä on siten putsata äänikuvaa tarpeettomista taajuuksista, erotella soittimia toisistaan, fokusoida soittimia ja koko biisin äänimaisemaa sekä vaikuttaa soittimien sijoitteluun syvyyssuunnassa. Filttereitä toki käytetään myös erikoisefekteissä, kuten ”puhelinefektissä”, jota usein käytetään vokaalien kanssa kikkailtaessa. Mutta niistä joskus paljon myöhemmin…

Pianon ja kiippareiden osalta lähinnä putsaan tarpeettomia taajuuksia, riippuen siitä, mikä niiden rooli on biisin kannalta. Kuvan piano soittaa jonkinlaista riffiä ilman bassotavaraa, mikä näkyy hyvin alla olevassa kuvassa. Olen jättänyt jälleen yli oktaavin turvamarginaalia alimmista sävelistä. Pianoäänityksessä mikrofonit ovat poimineet huoneen laadukasta ääntä sekä pianon resonansseja 300 hertzistä alaspäin, joita en leikkaa, jotta pianon ääni olisi mahdollisimman luonnollinen ja tasapainoinen jatkoprosessointia varten. Samalla olen hieman fokusoinut pianoraitaa selvemmäksi.

Yllä kuvassa olen hieman putsannut urkusaundista tarpeettomia alataajuuksia sekä fokusoinut äänikuvaa hieman filttereillä. LPF on n. 10 kHz:n korkeudella, koska äänityksen kiippareiden tarkoituksena ei ole täyttää ylempiä taajuuksia, vaan tuottaa jonkinlaista keskialueen taustamattoa ja satunnaisia juoksutuksia biisin mausteeksi.

Olenkin nyt putsannut kaikista soittimista tarpeettomia taajuuksia ja fokusoinut soittimia, jolloin koko miksauksen äänimaisema on avautunut jo kuultavasti. Seuraavaksi etsitään vielä filttereiden tarkemmat paikat jatkoa varten.

Etsin ensin päävokalistin esityksestä sen matalimmat nuotit ja leikkaan jälleen noin oktaavia alempaa Kuvasta näkyy hyvin, kuinka leikkaaminen on vapauttanut lauluraidalle tarpeettomia taajuuksia muille soittimille. Leikkaan jyrkästi (HPF -18 dB/oct), mikä osaltaan fokusoi ja tuo enemmän etualalle laulusolistin esitystä.

Ohessa kaikkien taustalaulajien kumulatiivinen eq-snapshotti BVocs-raidalta. Jotta taustalaulajat saadaan taka-alalle, leikkaan niitä hieman ylempää (kuvassa n. -3 dB päävokalistin esityksen alempien sävelten kohdalta). Vastaavasti leikkaan aivan korkeimpia taajuuksia, koska korkeimmat taajuudet heikkenevät nopeasti, mitä kauemmaksi taustalaulajat siirtyvät suhteessa päävokalistiin. HPF ei myöskään ole niin jyrkkä (tässä -12 dB/oct), jotta taustalaulajien esitys ei fokusoituisi niin selvästi. Tämä osaltaan auttaa niitä jäämään päävokalistin taustalle, jolloin äänimaisema kuulostaa kolmiulotteisemmalta (syvyysvaikutelma). Kopioin tarpeen mukaan eq-käppyrän yksittäisille raidoille, jolloin voin hienosäätää filttereitä kunkin taustalauluosuuden mukaisesti.

Edellisen postauksen perusfilteröinti toimii verrokkina, johon voin verrata toista käyttämääni filteröintitapaa, johon viittasin. Kopioinkin bassoryhmän sellaisenaan rinnakkaiseksi ryhmäksi, johon olen kopioinut vielä filtereineen BassAMP-raidan, jolle sitten olen lisännyt säröä. Tämän vaihtoehdon ideana on, että alempia ja ylempiä taajuuksia voi käsitellä eri tavalla ja liukuja säätämällä löytää sitten sopiva balanssi. Sitten vain säädetään molemman ryhmät samalle volyymille ja vertaillaan ryhmiä vuorotellen miksauksen edetessä, kumpi toimii paremmin. Tämä on muutoinkin hyvä tapa opetella uusia juttuja. Jos kokeiltava juttu ei toimi yksinkertaiseen verrokkitapaan nähden, on taas oppinut jotain uutta. Ohessa sama kuvina:

Vahvarin signaalia ja sen kopiota voi usein filtteröidä paljon ylempää, koska bassoraidat sisältävät melkoisesti mutaa 200-500 Hz:n alueella, jolloin filteröinti puhdistaa ja avaa välittömästi yhdistettyä bassosignaalia. Tuo muta on helppo todeta, laittamalla verrokkiryhmään eq-plugari ja kellofiltteri (bellcurve) tuolle alueelle + 6dB…

Tarkistan ja korjaan tarvittaessa aina ensin, että suoraan ”äänikortille” äänitetty (DI) ja vahvarilla äänitetty raita ovat oikeassa vaiheessa toisiinsa nähden. Kuvan ääniaaltojen vaiheet ovat täsmälleen päällekkäin ja samansuuntaiset, jolloin ne soivat hyvin yhdessä ilman artefakteja (phasing, combfiltering). Ylin raita on BassDI ja seuraava BassAMP-raita, jonka olen vielä tuplannut myöhempää muokkausta varten. Pienen alaspäin olevan alun jälkeen aallon pitäisi nousta ylöspäin, jolloin vahvareista ilmanpaine työntyy oikeaan suuntaan, eli kuulijaa kohti. Ääniaallon suunnalla saattaa olla kuultava vaikutus jopa lauluraidalla, joskin selvimmin se toki kuuluu raidoissa, joissa on selkeä transientti, kuten rummuissa. Pyrinkin säännöllisesti kuuntelemaan, saanko jostakin raidasta tuhdimman saundin kääntämällä sen vaiheen.

Yllä eBasses -raidalla, jolle olen yhdistänyt yksittäiset bassoraidat, oleva eq-presetti, jota sitten lähden tilanteen mukaan muokkaamaan. Ajatuksena tässä vaiheessa minulla on lähinnä hieman putsata tarpeettomia taajuuksia basson saundin kannalta. Samalla kuulen alustavasti, mitä bassoraidoista on saatavissa irti ja että basson saundi ylipäänsä sopii biisin äänimaailmaan. Tarvittaessa reamppaan (DI signaali äänitetään uudelleen vahvarilla tai plugarilla siten, että se istuu paremmin biisiin tai tuo siihen sopivasti maustetta).

Usein bassoraidat splitataan eq:lla siten, että esimerkiksi basson alimmat taajuudet, vaikkapa 200 hertsiin asti otetaan DI-signaalista ja ylimmät AMP-signaalista. Tämä splittaus tehdään eq:lla siten, että DI-signaalia leikataan n. 200-250 Hz:n kohdalta (LPF: -12dB/oct) ja vastaavasti vahvariraitaa leikataan vastaavasta kohdasta tai ylempääkin 500-700 Hz:n kohdalta (HPF: -12dB/oct). Usein vahvariraita vielä kopioidaan filttereineen ja tällä raidalle lisätään sopivasti säröä leikkaamaan paremmin muiden raitojen lävitse. Särön avulla basso erottuu myös pienemmistä kaiuttimista ja nappikuulokkeista, jotka eivät pysty toistamaan alempia taajuuksia.

Yllä tyypillinen kompatusta sähkökitarasta otettu snapshotti analyysiohjelmalla. Sähkäreitä voi filteröidä akustisia jyrkemmin ilman artefakteja, jolloin ne fokusoituvat ja erottuvat paremmin muun bändin joukosta. Komppisähkäri ei kaipaa yleensä ylempiä taajuuksia, joten niiden putsaaminen jättää tilaa vaikka akustisille, laululle ja pelleille. Tämä poistaa äänimaisemasta tehokkaasti mutaa ja saa soittimet erottumaan paremmin toisistaan.

Usein toinen komppaavista kitaroista soittaa ylempää kaulalta, jolloin sekä ylä- että alataajuksia voi leikata korkeammalta. Yleensä soolot ja ylempää kaulalta soitetut riffit kaipaavat enemmän ylempiä taajuuksia. Vaikka filtteröinnin pitää tapahtua ensisijaisesti korvilla, niin analyysiohjelmalla on helppo varmistua siitä, ettei leikkaa liikaa taajuksia. Doonouhaarm…